1. INTRO

(Instrumental)


2. KORPIN HETKI

Metsähunnun alle, tänne öiseen hämärään
Liekit ovat jälleen leimahtaneet kytemään
Kunnes Viha roihuaa ja korpin hetki lyö
Ja pimeästä Silmän alla saapuu ikiyö

Löyhkä on juurtunut syvälle haavoihin
Joita kirkon tulo repi pyhyydellään
Jokaisen askeleen painaumaan
On petos ja valhe pinttynyt
Missä pappi kulki poluillamme
Siellä mnädän katku on viipynyt
Jo liian kauan
Liian kauan

On tullut aina menneisyyden jälkeen hengittää
Rikinkatkuista ja julmaa elämää
Kun jälleen polkujemme varteen kerätään
Kristittyjen kalloja

Pian kaikki kumartavat jälleen Vuohenkuvaa
Kiivas polte yksinkertaisissa silmissään
Ja pian kaikki meitä vainonneet
Tuntevat itse murhavainun heränneen

Ja löydän yhä jotain siitä inhon paljoudesta
Jota tunnen elämää kohtaan, elämää päiväsaikaan


3. SUDENTAIVAL

Ei Jumalaa, ei täällä...
Hiipii kuolemasi, lähestyen saalistaan,
Haalii vanhaan säkkiinsä, tulen
Tuoreesta uhristaan.
Ei elämää kytevää...

Jäähtyy tulisija sydämesi äärellä,
Tuhka karisee huomisaamun peittäen.
Ja nousee surun monumentti kaiken
Keskellä
Ylle avunhuutojesi varjon heittäen.

Yksin pystyynkuolleen metsän keskellä.
Usva nousee hautapaikkojenne ympärillä,
Epätoivon ja kauhun kämmenellä.

Jos kaikki onkin säälimättä kaameaa,
Sudentaival alkaa vapaudessa,
Kun ei sylje kirkko moraaliaan ankeaa
Etkä kylve enää sairaudessa

Kun synkkä hetki lyö
Ja kuulet metsät kadonneet,
Harmaanhopeana ennen kiiltäneet
Veitset vereen ovat juopuneet.

Silmät ihmismäisten hahmojen,
Kylmänkeltaisina tuijottaen...
Hiljaa, liikkumatta, odottaen,
Matkaan viimeiseen saattaen.


4. IHMISVIHA

En sydämensä vuotaa verta
Ja multaa jauhaa hän leipääsi
Joka tunti hän kiroaa merta
Jonka nielu säästi henkesi
Aallot hylkäsivät lahjansa jälleen
Hyljeksittyä on aika luonasi
Ystäväsi eivät tunne valheen päässeen
Yhtään kauemmaksi luotasi

Viha pitää meidät yhdessä
Halveksunnan siivillä
Käänsit katseesi jumalaan
Kristukseen puisella ristillä
Ihmisestä syntynyt "kuningas"
Oli tiesi "parempaan"
Elävä ei voita silti kuollutta
Joten pian teet seuraa valheelle

Nyt hän on kylmä
Eikä niin kauniskaan
Kasvot runneltuina
Kivitetty kuolemaan...


5. SKALDIRIIMU

Skaldiriimu kuolleen papin kallossa
Kertoo tarinaansa vihassa ja inhossa.
Yhä useamman riimun aamunkoitto
Todistaa,
Mitä kylmempänä papisviha kasvaa saa.

Sulkakynän tarkat piirrot veressä
Tuovat pelon esiin nykyihmisessä.
Käsin vapisevin käy joku tutkimaan
Mikä saakaan jonkun papin tappamaan?

Silmät saarnamiehen on nokittu
Kuopistaan,
Luuhun asti pureneet viillot
Kasvoissaan
Veriläikät lattialla, kynnet irrallaan,
Vanha mies on ryöminyt, raapinut
Kauhuissaan.
Yhä vaanii sudenvarjo huoneen nurkissa,
Tanssii hiljaa savuttavan öljylampun
Tahdissa.
Katsoessaan ulkoilmaan, kuuseen
Läheiseen,
Pahaenteisenä katsoo yhä korppi
Ihmiseen.

Ennen kalmanlinnun tuomaa sokeuttaan
Näki (pappi) mustan massan kuhisevan
Ihollaan.
Epätoivoissaan hän ryhtyi rukoukseen
Joka hukkui vaientuen linnun
Hyökkäykseen.

Jumalasi laupeuden
Ei kuule avunhuutoja,
Lepää usva pahuuden
Yllänne vailla aukkoja.


6. VIHASTA JA ARVISTA

Vuodet vierivät,
En muista montakaan,
En syksyn tuulia,
En kevään kohinaa.
Vain talvi mieleeni
On tiensä polttanut.
Yhtä kylmää loistoa
Harmaudessaan...

Monen illan hetken sinisen
On mieleni maalannut muistoihin,
Joissa yhä metsieni synkkyyteen
Toi valheen valon pappi Jeesuksen.

Tuo arpi ei koskaan ole muuttunut,
Vain hetken hiipunut menneisiin.
Paskamoraalinne on jo liikaa juurtunut,
Kuin rikkaruoho, kylvämänä matojen.
Tuo vitsaus, kulkutauti
Säälin ja laupeuden...
Vielä niitän raivaten,
Sen juurta jaksain, raivoten!

Vuodet vierivät,
En mieti montakaan,
En enää välitä
Ennen muutosta.
Silti kirkko palaessaan
On parhaillaan.
Yhtä jäistä loistoa
Kaameudessaan...

Niin kauan että ihminen ei muista
On kuu kiertänyt jälkeen sen.
Itselleni Viha on tuore, eilinen
Ja voimistuu vain myötä vuosien.

Sillä lopulta jonain talvena
Olen vahvimmillani
Ja saan vihdoin todistaa
Herran kansan kuoleman.

Ja tuo aika on mitä mainioin, kylven
Veressänne riemuiten...
Vanhat haavat parantuneina,
Vanha kosto on täytetty.


7. HAUTAJAISYÖ

Näinä vuoden harmaina hetkinä
Tunnen oloni entiseksi,
Kuin joskus mielessäni takaa vuosien,
Takaa tuhannen syksyn ja talven.

Ja yhä sama lohduton
Talvitaivas on ylläni.
Yhä tunnen hengityksen,
Vanhan metsän havinan.

Ihmislihan syövereissä
Kytee ikuinen ahdistus,
Ja missä en ole yksin,
Missä hengittää ihminen
On kaikki saastunut,
Kaikki palanut
Jumalan rakkaudesta
Ainoaan äpäräpoikaansa.

Kylmä talventuuli hyytää
Veren kristittyjen suonissa,
Ja pelko jäytää syvemmällä
Ihmislihan suojissa.

Ja pian on hautajaisyö,
Vanhan ja verisen tavan noituma.
Niin hekin saavat tietää,
Tuntea muistoni julman loiston.


8. TALVENTUOJA

Kristus kuuluu historiaan,
Ei nykyaikaan, -paikkaan,
Tänne Pohjolaan,
Kristittyjen hautaan,
Julmaan, ajattomaan.

Istuin rannan tuntumassa
Yön sineen hukkuen,
Kalmankalpeassa loisteessa,
Yhä ajatukseni kuolemaa tutkien.

Takanani vanhan tammen oksa narahtaa,
Yötuulen sylkiessä sen painoa surkeaa.
Ja päästä tuntien aamunkoitto kavahtaa
Hirteen vedetyn kristityn kuolemaa.
Kylmyys odotti nälkäänsä,
Saaden hetken hurmion.

Ihmislihan kuolonkankeus
Toi sen luokse nautinnon,
Riistäessään, raataessaan
Elämän ulos ihmisestä...
Ryöstäessään, raiskatessaan
Vei liekin, toivon elämästä.

Talven myötä tuon uuden kylmyyden
Joka vihaa ja vainoaa.
Kylmyys perinnöstä Helvetin,
Joka raivaa ja raivoaa.
Suunnattoman inhon uumenista,
Nousee Pimeys julmuuteen.
Silti odotin aamun saapumista
Ja syljin heidän kasvoilleen.


9. KUN SYNKKÄ IKUISUUS AVAUTUU

Öinen metsä hukkuu peittyen
Hiirenhiljaa lumeen kalpeaan,
Talvihuntuun surunvalkeaan.
Yö on synkkä yllä kaikkien.

Ja päivä jokainen jää alle Pimeyden
Yhtä varmasti kuin päivä eilinen.
Haudassani en kaipaa kasvoja,
Riippuvuutta, elämisen vaivoja.

Maasta tullut mutta maaksi tule en.
Kuten kuukin öisin yksin reitillään,
Sadat jäljet, aamu jäljillään,
Huomeniltaan silti häviten.

Hirtin ajan käsivarteen,
Ajan virran törmän parteen,
Ihmistuskan, ihmisyyden,
Kaiken sen mitättömyyden..
Kun katsot kuuta silminesi,
Tiedä että katson takaisin,
Tunkeutuen sydämeesi,
Tuoden kauhun kyynelin.


10. ORDO REGNUM SATHANAS

Synnyin Saatanan, mestarimme sanoissa
Muinaisena, vanhana, en kuolevaisena
Tiedän kasvaneeni heikon lihan ahjossa
Josta Herran tykö nousin uutena

Ihmiset, herätkää
On teidänkin aika ymmärtää
Juuri se viisaus jota jeesus edustaa
On täysin teennäistä ja umpisokeaa

Miksi kääntäisin toisen poskeni
Kun kostonroihua ruokkii vaistoni
Ihmisen on palveltava vahvuuttaan
Ei sääliä ja heikkouttaan

Mitättömän jumalanne poluilla
On kaikilla arvoton loppunsa
Taival paratiisiin alkaa valheilla
Ja päättyy surkeaan alkuunsa

Kun viillät auki yöllä ranteesi
Voit nauraa kristukselle inhosi
Ordo Regnum Sathanas
Todellisuus ei ole jehovan