1. KUOLLEEN SEURASSA

Katson maahan huoraa loppuun käytettyä
Lyötyä, siemennesteellä kyllästettyä
Paatunutta, kylmää, taipuvaista tahtoa
Taantunutta, tyhjää, iätöntä hahmoa

Houreen ja harhan viipyvän näin yhä vaatteissaan
Puettuna hopeaan, kultaan, loistoon ja kunniaan
Verisimmän häpäisynkin hetkellä näin kasvoillaan
Onton, elottoman tuijotuksen ylenkatsoessaan
Lävistävän kaiken lihan, kaiken elämän,
Ihmisarvon käsitteen tyhjäksi tekevän
Esineeksi riisuu lihan mielikuvistaan
Yltäkylläisyyden tyhjää maljaa tarjoaa

Kiihkolla tutkin tunteidensa kuolemaa
Väellä raastoin auki makuuhaavojaan
Harmaa nahka, kuivat suonet aukeaa
Sylkien toukkia, ei verta virtaavaa

Kauan kulunut on kiduttajan hurman huipusta
Lojunut on liha esineenä elon hahmossa
Kauas kutsuen viimeinen huuto kaikuu viisautta
Silti rammat raajat eivät kanna kuulleen seurasta

Ei silmää kauneudelle, jota ihannoit
Korvaa sanoille, joilla jumalasi loit
Ymmärrystä aatteelle, joka oikeuttasi palvelee
Hyväksyntää syylle, joka elämääsi varjelee


2. HAUDALLA

Askeesin ruoska pieksee, piiska sivaltaa
Ihminen itkee tuskaa itse itsellensä tuottamaa
Ja nauraa ja kääntää veistä haavassaan
Ja palvoo päämäärää itsestä irrallaan

Mielitauti riivaa lahjan kantajaa,
Kun käärme lapsen, elämien pois Eedenistä johdattaa
Kuoreen ihmisen luo, valon tuo ja vapahtaa
Lihaan sielun sytyttää ja täyttää tiedollaan

Kyky vaatii päästä tulkintoja tutkimaan
Ja merkityksen löytää, nähdä, saada sointumaan
Valolta ei suojaan salli kääntää kasvojaan,
Kun aika viimein aidon harmonian paljastaa

Tunsinko surua, kun saavuin hänen haudalleen
Ja muistin kuolemansa käsistäni alkaneen ?
Tunsinko sääliä, kun katsoin hänen kasvoilleen
Haaskattua hedelmää, näin siemeneni kuivuneen?
Tunsinko vihaakaan, kun savuin hänen haudalleen ?
Tunsinko riemua, kun katsoin hänen kasvoilleen ?
Ikään kuin hymyillen vain valvoin raatoaan
Ja tunsin sielutonta täyttymystä, seesteistä kuolemaa...


3. YLÖSNOUSEMUS

Kuolemattomuutta ruumiin rappio ei riistä, kumoa
Elon väreet eivät mieltä syiden tuolta puolen tavoita
Kuoleman tunteen syvyyteen tukehtuu tunteet vähäpätöisimmät
Ei kosketusta terveeseen

Janon mielettömyys ja välttämättömyys
Särkee harmonian, hartauden huomasta kuoleman
Hyvin palvelleena edestäni uhrautukoon
Sammunut elämä ja rauha väkivalloin ansaittu

Kuolkoon käärme kuin ihminenkin
Sillä niistä kaiken hyötynyt on jo Isä Kuolema
Jos vailla pohjaa voivat valheelliset aateet kukoistaa
Mikä voisi kiistää mielivallan oikeutusta, kunniaa?

Kuinka kuollut, julkeatkaan kuhista yhä elämää
Jota ei käy riistäminen, jota ei käy rikkominen
Ei kyllin kaltoin kohdella saati pyhäksi sanoa?

Mikä mahti meidät määrää tarjottuun osaan tyytymään
Jotka emme elämää velvoitteeksemme valinneet?
Kuonaa katsomaan kuin kultaa mieletöntä on myöntyä
Elämää väellä viettää, ihmismuta rakastaa

Kuinka olenkaan vihannut lukemattomia toukkia, jotka tulevat kylläiseksi hänen lihastaan
Ja nauranut haavoittuneita houkkia, jotka iäksi sokeutuvat hänen vihastaan
Ja ihaillut haavan kauneutta, josta myrkky on imetty viimeiseen pisaraan
Ja soimannut niiden laupeutta, jotka palaavat porton etäältä kastamaan


4. KASTE

Ihminen, surmaa itsesi
Anna pois jo ahdinkosi
Mikään ei sinua sido, velvoita vielä viipymään

Ei liekaa elämänhalun, tahtoa taiavalta jatkaa
Tähän aikaan, tähän paikkaan, koskaan et ole kuulunut

Tiedät jo, mitä tarjoaa nuo tiet ja tienoot elämän
Mitään et enää voi löytää, täältä et mitään tarvitse
Vastahakoinen vaellus vieläkö kantaa hedelmää
Tuskinpa tulevat ajat sinua jäävät suremaan

Kyllin kauan täällä kuljit
Vaelsit vasten tahtoa
Mikään ei sinua sido väkisin vielä viipymään

Miksi et tohdi turmella kuolevaisen kuoriasi ?
Pelkosi sinua piiskaa viivyttämään vapauttasi

Kuolema mieltäsi kiehtoo, ei enää lieka elämän
Ei vanhuus, ei lihan vaivat, ei ikuisuus
Kukista kuolemanpelko, hautaa tuo herra ihmisen
Ihminen, surmaa itsesi vahvana ja voitokkaana


5. REKVIEMI

Ilman pelkoa, ahdistusta, haikeutta viimeisen hetkenne huulilla
Lasken julman maan kouriin sen kalleimman, josta jättänyt on jo tuo tuska

Kalmankalpeat kasvot ja kämmenet,
Kylmät silmät ja suun multaa tulvillaan
Yllenne korotan, näytille kannan,
Julkeuden kuvalle jalustan rakennan

Eteeni olen tehnyt, en hyväkseni
En tarpeisiini antanut, vaan viedäkseni väärään
Kädestä vienyt siitä, mihin ruumiin hylkäsin
Nähdäkseni siunaustesi määrään

Ja katso, alttarillasi on paskaa, jota juhlaväen kämmen hapuilee,
Hieroo suuhunsa ja kasvaa uskoaaman sen ansaituksi osakseen
Ja katso, alttarillasi on paskaa, jota juhlaväen kämmen hivelee,
Tahtoo viinin maun siinä maistaa, muovata sen kuvakseen

Ylpeydestä olen tullut, ylpeydessä langennut
Täyttymykseen, mielitautiin, ylväydestä poikennut